sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Meidän tarina [Pete & Milla]

Mua pyydettiin tekemään Welshponiyhdistyksen vuoden 2013 vuosikirjaan juttu Peten ja mun yhteisestä taipaleesta. Päädyin lähettämään sen aika myöhässä yhdistykselle, mutta yllätyksekseni se sieltä vuosikirjasta sittenkin löytyi! :-)

Laitan nyt tämän oman raakaversioni tänne blogiin teidän luettavaksenne - olkaa hyvä!



Puuhaponi Pete, tietenkin!



Welsh-poniruuna Pedester (i. Bohemo Pascha, e. Pernilla II), tutummin vaan Pete, on ensimmäinen  ponini. Se omaa kovin vauhdikkaan ja kekseliään luonteen, ja tempauksillaan se saa minut aina nauramaan (tai välillä itkemään… Riippuu vähän tempun laadusta!). Poniherran kanssa jokainen päivä on erilainen, eikä se 21-vuotiaanakaan koe olevansa yhtään sen vanhempi kuin tallin nuorimmat orivarsat.



Näin Peten ensimmäistä kertaa jo vuonna 2004, kun naapuriperhe osti sen. Muistan, että pidin Peteä aina oikeana unelmaponina – valkoinen, söpö, taitava ja kokenut poni vei sydämeni kertaheitolla.
Kolme vuotta myöhemmin Pete kaipasi ahkeraa liikuttajaa, ja silloin meidän yhteistyö varsinaisesti alkoi. Kuva söpöstä unelmaponista kariutui silloin aika pian. Pete on hirmuisen temperamenttinen ja fiksu poni, ja se taisi silloin sahata minua silmään ihan täysillä. 

Muistan, kun aluksi jouduin aina köyttämään riimunnarun sen turvan ympärille, ettei se joka ikinen kerta karkaisi käsistäni hakiessani sitä tarhasta. Karsinaan en aina edes uskaltanut mennä, sillä sieltä saattoi hyökätä eräs erittäin vihaisen näköinen otus. En voinut myöskään kentällä laukata montaa kierrosta tai maastoilla kaverin kanssa, kun poni käyntilenkeilläkin kuumui ja alkoi steppailla, pomppia ja pukitella niin, etten pysynyt selässä. Useammin taisikin olla päiviä, jolloin ponin kyydistä kesken kaiken jalkauduin (omasta tahdosta tai ihan tahtomattani…), kuin niitä päiviä, jolloin pysyin selässä koko ratsastuksen ajan.  

26.12.2007
Hoidin iltatallin ja ensimmäistä kertaa myös äiti tuli Peteä katsomaan. Siinä kun se kurkki karsinan ikkuna-aukosta, äiti yritti silittää Peteä, mutta poni nappasikin äidin kädestä hanskan, vei sen karsinaansa ja pudotti vesiämpäriin!”



Pikkuhiljaa meistä tuli kuitenkin ihan hyviä kavereita, tai ainakin opin lukemaan Peteä niin, ettei se ihan joka kerta onnistunut tähtäämään kaviolla varpailleni tai heittämään minua kanveesiin. Siksipä kun syksyllä 2008 kuulin ponin menevän myyntiin, halusin palavasti sen omakseni. Muutaman kuukauden jahkailun jälkeen Peten paperit vaihtoivat omistajaa ja sain ensimmäisen ikioman ponini – kliseistä ehkä sanoa, mutta Peten ostoa ei kukaan perheestäni ole koskaan katunut!

Ponin oston jälkeen alkoi aktiivinen valmentautuminen ja seuraava kevät meni ahkerasti kilpaillessa. Kisamenestys oli kovin vaihtelevaa; kun Pete oli hyvällä tuulella, se hyppäsi kaiken mitä nenän eteen laittoi, mutta joinain päivinä sitä ei saanut pienimmästäkään esteestä yli. Meidän kilpatulokset olivatkin poikkeuksetta joko kärkisijoitus tai hylätty – mitään välimuotoa ei ollut.  

5.1.2010
Pete kohtasi voittajansa: SUOLAKIVI! Poni kävi kierroksilla karsinassa ja siinä tuoksinassa löi päänsä siihen, sen jälkeen oltiin niin nöyrää poikaa.
6.1.2010
Kosto elää... Eilen ponia tintannut suolakivi löytyi tänään viidessä osassa karsinan lattialta!”



Pete ei ole mikään halittava pikkulasten poni. Se osaa (jos osaa) käyttäytyä kunnolla tismalleen siitä hetkestä, kun aloittelija kipuaa selkään siihen hetkeen, kun tämä kyydistä laskeutuu. Harjatessa Petellä on tapana myös tähdätä etukaviolla varpaille – se todella kurkottelee etukaviollaan sivulle, joten sen kanssa saa olla tarkkana! 
Mutta ratsastaessa poni osaa olla todella mainio vasta-alkajien ratsu. Yleensä se vaan kiltisti seuraa perässäni toistaen kaikki samat asiat kuin minä. Näiden yhteisten vuosien aikana on ponin selkään päässyt niin monta vasta-alkajaa sukulaista ja kaveria, etteivät kahden käden sormet riitä. Vaikka kaverit ja serkkujen äidit aina ovatkin hiukan epäilevällä mielellä, kun he katsovat ponin käytöstä satuloidessa…

”23.11.2010
Kengittäjä kävi laittamassa talvikengät. No, kyseinen kengittäjä oli ekaa kertaa meillä. Kengittäjä oli tekemässä jo lähtöä, kun jäin vielä juttelemaan sen kanssa takaovelle, poni toisessa kourassa. Pete oli siinä ihan nukuksissa ja tohdin mainita, kuinka 'tää on tällainen ihana kiltti pikku vanhus'. Samassa Pete kiskaisi narun mun kädestä ja juoksi tarhalleen niin kovaa kuin kavioista lähti! Naama punaisena hain ponin takaisin talliin… Että mua hävetti!”



Pete on opettanut todella paljon – myös ikävä kyllä sairauksista. Poni on erittäin ähkyherkkä ja sen ruokinnan suunnittelu muistuttaakin välillä jonkin sortin rakettitiedettä. Kesä 2012 oli kaikista kesistä ehdottomasti rankin. Alkukesästä poni sairastui kaviokuumeeseen. Pete joutui karsinalepoon ja oli todella vaisu; kaikesta sen olemuksesta näki, että se oli kipeä. Kesäkuun lopulla poni pääsi jo piskuiseen sairastarhaan hetkeksi. Muistan, kuinka joka päivä makailin ponin tarhassa, otin aurinkoa ja nautiskelin Peten kanssa ulkoilmasta tunnin-pari kerrallaan.

Mutta sairastelu ei jäänytkään siihen. Koska poni ei päässyt liikkumaan, alkoi pian ähkykierre. Ähkyjä oli pahimmillaan viikon välein, ja ne jatkuivat lokakuulle saakka. En todellakaan edes muista kaikkia ähkytapauksia, vaan ne ovat sumentuneet yhdeksi isoksi kasaksi aivokoppaani. 
Ainoastaan yksi tapaus on jäänyt elävästi mieleeni: Ähkyn takia Peteä oli pakko taluttaa, mutta kaviokuumeen ollessa päällä päädyin taluttelemaan ponia pehmeällä laitumella. Odottelin eläinlääkäriä jo kuumeisesti, kun yhtäkkiä keskellä laidunta Pete vain lysähti suorilta jaloilta kyljelleen maahan. Ensimmäistä kertaa ikinä minun sisukas ja kovaluontoinen poni selkeästi luovutti; olin jo aivan varma, että tämä oli nyt tässä. Muutaman minuutin työllä (tönin, ravistelin narua, kiskoin turpakarvoista… Hätä kyllä keinot keksii) sain ponin kuitenkin heräämään takaisin tähän maailmaan ja nousemaan ylös.



Syksyllä kaviokuume-episodi oli jo ohi ja kun poni pääsi hiljalleen taas liikkumaan ja isompaan tarhaan, ähkytkin vähenivät. Ruokinnan muutos pysäytti lopulta ähkykierteen kokonaan, ja samalla pysähtyivät kauhukuvat jo ponin poislaittamisesta. Se viiden kuukauden taisto todellakin muutti suhtautumista arkeen. Nykyään nautin suunnattomasti joka ikisestä ratsastuskerrasta ja tunnen edelleen suuren helpotuksen tunteen, kun aamuisin kuulen ponin hörisevän karsinassa tuskaisen piehtaroimisen sijaan.

”16.4.2012
Parin päivän takaisesta tippumisesta johtuen selkä on edelleen superkipeä. Pete onneksi oli tosi ymmärtäväinen terapiaratsu, ja huomasi heti etten pystynyt istumaan satulassa ihan tasapainossa... Kissan villat! Poni otti kaiken ilon irti siitä, että kiikuin sen harjan varassa ja en pystynyt kunnolla vaikuttamaan siihen. Voin sanoa, että sen verran mojovia pukkilaukkahyppelyitä sateli, että kuski näki tähtiä!



Peten kanssa olen päässyt kokemaan kaikkea, mitä pikkutyttönä hevosen omistamisessa haaveilin: kisaviikonloput, joulumaastot, uittamisen, hiihtoratsastusta, selällään makailu ponin selässä ja sieltä tähtien katselu, pienen ponin pehmeä hörinä… Tuon ponin kanssa on käyty läpi ilon ja surun, onnen ja vihan tunteet, enkä usko, että mikään muu nelijalkainen voisi mitenkään korvata tuota ponia. Kauhulla odotankin sitä päivää, kun Pete ei ole enää täällä – onneksi poniherran vauhti ei ainakaan ihan vielä ole hiipumassa!

”6.12.2013
Pete lähti seuralaiseksi Maken [3-vuotias poniruuna] ensimmäiselle maastoreissulle. Aluksi kaikki menikin ihan hyvin ja rauhassa, mutta kotiinpäin käännyttäessä Pete villiintyi ja rupesi pomppimaan, Maken vaan ihmetellessä papparaisen touhuja. Kumpikohan noista oli se nuori ja villi ponilapsi?”




Kirjoittaja: Milla Kuisma, kuvat: Milla Kuisma, Anne Kuisma, Nina Viljanen, Riina Rämä

8 kommenttia:

  1. Ihana postaus, Pete kuullostaa kyllä aikamoiselta keppostelijalta! Mutta onneksi se on noin söpö, niin saa varmasti kaikki kujeet anteeksi ihan hetkessä ;D (Niin, ja viimeisesä kuvassa se näyttää mun mielestä ihan laamalta, ihan älyttömän söpö! :3)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :-) Joo, se kyllä osaa käyttää tota söpöyttään hyödyksi ;D

      Poista
  2. Voi ei kuinka ihana tää oli :')♥ Nuo päiväkirjamerkinnät tuolla väleissä saivat paljon plussaa, wau! Sait todella taitavasti kerrottua tiivistetysti, mutta silti niin "herkästi" ja laajasti, että teksistä sai paljon irti! Hyvä ettei tippa tullut linssiin, kun luin tuota kaviokuume/ähky tapahtumaa, on varmasti ollut rankkaa :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitti paljon! :-) joo, se oli kyllä tosi rankkaa aikaa silloin, vaikea muistella sitä itsekin...

      Poista
  3. Oi vitsi tää oli ihana :) Melkee itku tuli :')

    VastaaPoista
  4. Ihana teksti, oot ihan super hyvä kirjoittamaan!!:)

    VastaaPoista

Suuri kiitos kommentistasi! :)