lauantai 12. huhtikuuta 2014

Mietteitä motivaatiosta (ja sen puutteesta)


"Ootas vaan kun tulet siihen tiettyyn ikään niin alkaa kiinnostaa kaverit, pojat ja kylällä hengailu, ja sitten onkin ratsastusharrastus muisto vain."

Ylläoleva tai sen tapainen virke on varmaankin aika tuttu monelle pienelle ponitytölle, joiden elämä koostuu pelkästään hevosista ja suurista heppaunelmista. Itsekin muistan kuulleeni samaisen värssyn muutamaan otteeseen eri tahoilta ratsastustaipaleeni alussa, vaikka lähipiirini on aina positiivisessa hengessä tsempannut minua eteenpäin harrastuksessani.


Ja aina muuten olen ollut kovasti tuota toteamusta vastaan. Olen aina vannonut, ettei mikään mahti maailmassa pystyisi korvaamaan tai viemään innostustani ratsastukseen. Aika lapsekasta ajatusta sinänsä - siitä lähtien kun jotain olen alkanut tajuamaan siitä, mitä ympärilläni on (kuten erottamaan hevosen ja koiran toisistaan, eli suhteellisen pienenä) maailmani on pyörinyt lähinnä hevosten ympärillä. Pääosin johtuen suurista haaveista ja siitä pohjattomasta intohimosta lajiin, hetkittäin... No jaa, ehkäpä siksi että olen omistanut kaksi-kolme omaa hevosta itsehoitotallilla, ja ne on ollut joka päivä pakko hoitaa, kiinnosti tai ei.


No mutta se kriittinen teini-ikä, jolla sukulaiset ja tuttavat ovat pikku-Millaa uhkailleet. Omat murrosiän myrskyt yläasteiässä olivat melko heikkoja, sillä keskitin tarmoni edelleen hevosiin, jotka onnistuivat saamaan minut malttamaan päänsisäisten tunnekuohujeni keskellä. Kiinnostus lajiin ei kyllä vähentynyt - seitsemännen luokan aikana hevosmääräni kasvoi yhdestä kolmeen ja läpi yläasteen viikonloput ja kesät täyttyivät hevoskisoista ja poninhoidosta.

Oikeasti: vielä yhdeksännen luokan jälkeisenä kesänä näin kavereitani kesälomalla vain pari hassua kertaa. Vaikka hengasin kotona. Vaikka kaikki kaverit hengasivat yhdessä. Koko kesän upotin poneihin (no, Peten sairastelu tosin edisti tätä tallitarmoa), enkä edes osannutkaan kaivata muuta. 


Empä osaa sanoa, oliko se sitten vain tyyntä hirmumyrskyn edellä. Lukioelämän alkaessa toki koulu vei enemmän aikaa - mutta lähinnä aluksi, kunnes tajusin, että tällä lukupäälläni selviän lukionkin kursseista lähinnä oppikirjaa selailemalla ennen koetta.

Totuus ajankäytöstä oikeasti kätkeytyikin siihen, että yhä enemmän alkoi tulla muita kiinnostuksenaiheita. Juokseminen, uudet kaverit, ajelut, musisointi, treenaaminen... Yhtäkkiä en halunnutkaan aina kertoa, että vietän kaikki illat ja viikonloput tallilla. Yhtäkkiä en halunnutkaan aina viettää kaikkia iltoja ja viikonloppuja tallilla.


Viimeiset 1,5 vuotta onkin ollut jos jonkimoista taistelua harrastukseni parissa. Saan olla ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni ja erityisesti äidille, joka uhraa rahaa, aikaa ja omaa jaksamustaan hevosteni parissa, että minulla olisi näin hienot harrastusmahdollisuudet, ja silti että minullakin olisi välillä elämässä "jotain muuta".

Edelleenkin hetkittäin motivaationi heppailuun on ollut korkea ja kisoja on tullut kierrettyä. Välillä taas muut huvitukset ovat vieneet kiinnostusta ja jaksamista hevosiin. Ja sitten - yhtäkkiä mulla ei olekaan arjessani välillä "jotain muuta tekemistä". Vaan se "joku muu tekeminen" on sitä mun arkea, ja hepat on vain välttämätön sivuhomma, pakkotyö, jotka nyt vaan on hoidettava. Nopeasti. Mahdollisimman pienellä vaivalla.



Olen päässyt menemään ja tekemään vaikka mitä, vaikka omistankin rasittavia ja työläitä kauramoottoreita. 
Siitä huolimatta mulla on silti edelleen tallella, jossain tuolla syvällä sisimmässäni, se intohimo tähän hevosharrastukseen. Haluan uskoa niin.

Tällä hetkellä lempiasiani koko maailmassa on tulla hauskan kavereiden kanssa vietetyn yön jälkeen suoraan aikaisin aamulla tallille, hengähtää ja tehdä aamutalli rauhassa rakkaiden ponien parissa. 
Vaikka kuinka väsyttää ja olen ollut mulkku huono omistaja ihania hevosiani kohtaan, ne ovat joka kerta yhtä innostuneita, kun näkevät mut (=RUOKAA! :D). Se fiilis hiljaisessa aamutallissa on vaan niin hienoa. Tänäkin lauantaiaamuna tein sen taas. Kun vain osaisin yhdistää kaikki minulle tärkeät asiat paremmin hevosten kannalta myös muulloinkin, kuin vain viikonloppuaamuisin.



Suurin motivaationi syöjä on ehdottomasti häpeä. Miksi en jaksa ratsastaa? Miksi annan minulle pikkutyttönä sanotun ennustuksen toteutua - miksi minua ei kiinnosta? Miksi kaikki muut pystyvät tähän? Miksi muille hevosten jokapäiväinen ahkera liikutus on itsestäänselvyys, josta ei tingitä, mutta minulle ei? Olen ollut hevosenomistajana viisi ja puoli vuotta. Ja ehkä juuri se, että kamppailen silti tällaisten kysymysten parissa, joita ei Oikealle Hevosenomistajalle pitäisi juolahtaa mieleenkään, hävettää. Miksi olen niin epäonnistunut hevosenomistajana?

En tiedä, onko muilla ollut samanlaisia ongelmia motivaation kanssa, sillä en ole uskaltanut puhua kellekään tästä. Koska kolmen hevosen omistajana se on ehdottoman häpeällistä kertoa että hei, nyt mua ei vaan kiinnosta. 
Että vanhempani ovat uhranneet näiden vuosien aikana kymmeniä tuhansia euroja siihen, että minulla on mahdollisuus harrastaa sitä, mitä rakastan eniten. Että omistan maailman ihanimmat ponit ja tehnyt hurjan duunin niiden kanssa saadakseni ne omaan käteen sopiviksi, mitä ne juuri nyt ovatkin. Että mulla on näin uskomattoman upea mahdollisuus harrastaa tätä lajia täysillä. Että olen koko pienen elämäni omistautunut vain ja ainoastaan hevosille.

Ja pim! Mä en haluakaan enää tätä.
Häpeä. Sitä se on. 


[Blogi taukoilee jonkin aikaa ja tulee kuun-parin sisällä uudistuneena ja ehkäpä entistä ehompana takaisin. Saatan silti postailla, jos tulee jotain mieleen. Kommentit ja postausehdotukset ovat lämpimästi tervetulleita! Rakastan teitä kaikkia ihania lukijoita. Pus. ♥]

8 kommenttia:

  1. Jotenkin tää kuulostaa mun alitajunnalta. Ysiluokan kevättä mennään ja vaadin itseäni panostamaan kaikkeni oman poniin ja vuokraheppaan, koska tiedän etten lukiossa enää pysty tähän. Jotenkin tuntuu et siellä alkaa ihan uusi elämä :D Mulla on kyllä vielä motivaatiota, joten tilanne on tietenkin eri kuin sulla. Mut koko ajan tuntuu et tää "hepaton elämä" tulee lähemmäs. Ehkä se on sitä että on monen vuoden ajan elänyt vaan niitä hevosia, jos olisi tehnyt välillä jotain muutakin niin ehkä fiilis ois nyt eri? En tiedä, tosi ristiriitainen olo! Ponit on kuitenkin maailman rakkaimpia, mut ehkä täytyy miettiä kuvioita ja ajankäyttöä vähän uudelleen, ettei pala ite loppuun :) Huh, helpotti vaikken tainnutkaan saada mun ajatuksia järkevään muotoon! Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot niin oikeassa! Kun niitä hevosia on ollut kokoajan ympärillä, niin tuntuu ihan hämmentävältä tallin ulkopuolinen elämä ;D
      Onneksi tiedostat muutoksen jo etukäteen, ja ehkä osaat asennoitua oikein! :-) Mua ärsyttää kanssa se, että tiedän jo nyt että parin vuoden sisällä lähden opiskelemaan ja tätä hevosmäärää mulla ei enää voikaan olla - joten nyt olisi viime hetket treenata täysillä ja heppailla paljon, ennen kuin mulla tulee monen vuoden tauko aktiivisesta treenaamisesta ihan taloudellisistakin syistä! Ja silti ei meinaa innostaa...

      Kiitos tosi paljon ihanasta kommentista, ja tsemppiä sullekin superpaljon! <3 Ja onnea jo etukäteen peruskoulun päättymisestä :')

      Poista
  2. Mulla taas on niin, että olen todella kateellinen sulle! Pitkään ratsatin vain ratsastuskoulussa, lukion ensinnäisellä sain ensimmäisen vuokraponin, 17 vuotiaana "oman" ponin siskoni ja äitini kanssa. Lisäksi meillä on kaksi koiraa. Haalin kokoajan ratsastettavia, sillä haluaisin käyttää kaiken aikani eläimille (myös koirille), mutta raha rajoittaa. Unelmani on oma poni, tai edes oma ylläpitooponi. Opiskelen eläin alalle, tällä hetkellä olen siis 20 vuotias. Nyt olen ottamassa ensimmäistä ikiomaa koiraa, ja yritän saada töitä, jotta voisin vihdoin saada ylläpitoon ponin. Haluaisin elämäni koostuvan vain heppailusta. Jaksan yhä innostua joka päivä kun saan ratsastaa, tai vaikka vaan tehdä iltatallin. Ei ole mitään parempaa kuin eläimet! <3 tai siis ponit ja koirat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla on ainakin asenne kohdillaan! :) Tiedän olevani tosi etuoikeutetussa asemassa, kun mulla on ollut mahdollisuus harrastaa ja omistaa hevosia vanhempien suurella avustuksella. Ehkäpä siksi se on niin "noloa", kun ei innosta, vaikka kaikki onkin melkolailla niin hyvin kuin voi olla...

      Hepat on mullekin ollut aina tosi suuri rakkaus ja intohimo (ja on edelleen), eihän niitä varmasti muuten olisikaan kertynytkään omaksi, saati jaksanut kolme-neljä kertaa päivässä 365 päivänä vuodessa hoitaakaan. Elämäntapahan ne on :) Mutta kun niille on uhrannut kaiken vapaa-aikansa ja ison osan elämästään, huomaa että elämässä on toki muutakin tärkeää kuin ne pelkät kolme ihanaa mussukkaa karsinoissa hörisemässä :)

      Tsemppiä sulle paljon, oon ihan varma että tuut vielä oman ponin saamaan! <3

      Poista
  3. Voi kuule... Terv. Katkera täti vm. -87 ja hevosten loukussa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :DD toivottavasti pääset kohta tännepäin potkimaan mua persuksille, saattaisin jonkinsortin motivaatiopiikin saada siitä! ;)

      Poista
  4. Tää kuulostaa niiiin multa!! Itse oon nimittäin suunnilleen samassa tilanteessa, yläasteen olin vielä aivan sata lasissa heppatyttö (ja sitä ennen ollut aina 6-vuotiaasta lähtien), enkä ottanut kuuleviin korviin mitään "sieltä ne pojat vielä tullee heppojen edelle päläpää" juttuja :D Oman ponin sain tosin vasta ysiluokan puolivälissä, varmaan juuri siksi että olin saanut vanhempani vakuutettua siitä, että into ei lopahda vaan haluan tosissaan muutakin kuin ylläpitoponeja. Noh, ysiluokka meni heppaillessa ja lukion alku, mutta pikkuhiljaa tallielämä ei olekaan enää ollut se ykkösjuttu. Tuli uusia kavereita ja paras kaveri, jonka kanssa pääasiassa tallilla kävin, muutti pois, joten nyt lukion toisella oonkin siinä pisteessä, että ratsastusmotivaatio on jossain ihan muualla kuin pilvissä. Tykkään edelleen käydä tallilla, totta kai, mutta voin niin samaistua tuohon tunteeseen että se ei vaan oo enää samanlaista(?) kuin ennen. Ja kuinka se ihtiä ärsyttää ja tavallaan hävettääkin, kun ois ns. viimeset mahollisuudet treenata kunnolla ennen kuin lähtee opiskelemaan jonnekin muille maille! kohtalotovereita siis löytyy! :D

    Mulla on (jonkinlaisen) motivaation ylläpitämisessä auttanut säännölliset valmennukset, joten jos sullakin on vaan mahdollisuuksia päästä valvovan silmän alle niin kannatan, oppiminen motivoi :p

    hmm sekava kommentti mutta vielä piti sanoa, että sulla on ihanan piristävä ja persoonallinen blogi, toivottavasti löytyy vielä motivaatiota kirjotteluun (ja heppailuun kans)! tsemppiä loppukeväseen, kohta on kesä :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan lohdullista kuulla, että muitakin saman fiiliksen omaavia löytyy... Osuit ihan oikeaan; tallilla kyllä on ihan kivaa, mutta ärsyttää tavallaan kun se ei oo enää se ehdoton "ykkösjuttu". Että päivän kohokohta on ennemminkin se että tallihommat on tehtynä, ei niinkään itse talleilu.

      Kiitos kaunis ihanasta kommentistasi, piristi kyllä tätä maanantaiaamua melkoisesti <3 ja jep, kesällä kaikki vaan on aina paremmin! ;D tsemppiä ja jaksamista sullekin heppailun pariin! :')

      Poista

Suuri kiitos kommentistasi! :)