perjantai 29. elokuuta 2014

#kutsumua

Suomen Lukiolaisten Liiton tekemä #kutsumua -kampanja tuli tänään meidänkin koulussa päivänavauksessa esille. Olin huomannut somessa siitä ilmoituksen jo eilisiltana, mutta nyt se jäi todella pyörimään mun mieleen. Aihe on mulle läheinen, vaikken asiasta ole puhunut koskaan. Mikä on hullua, sillä juuri tämä on asia, josta pitäisi saada turpansa auki.



Kiusaaminen. Olen kokenut olleeni onnekas, koska olen joutunut kohtaamaan vähän varsinaista kunnon kiusaamista. Koko sana on ollut mulle vieras, sillä itse en halunnut sitä myöskään harrastaa (saatika uskaltanut ujouteni takia), ja pienehkössä koulussa sitä esiintyi aika vähän.

Kuitenkin rakkaan harrastukseni, ratsastuksen, takia sekä sen parissa kiusaamisen kohtaaminen on ihan tajuttoman yleistä. Jo pienenä ratsastuskouluikäisenä koin olevani jonkinlaisen paineen alla.
Miksi tuo haluaa taluttajan, vaikka se on ratsastanut vuoden - kun olin kahdeksanvuotias ja isot ponit pelotti. Miksi tuo ratsastaa noin huonosti, vaikka on valmennusryhmässä - kun mokasin jännityksen takia kisoissa. Miksi tuo edelleen kisaa Simolla, vaikka sillä on omakin poni - kun menin viimeistä kisakautta suosikkiponillani.



Harrastuksestani tuli taakka koulussakin. Sain kuulla yläasteella pitkään siitä, kuinka jätin seiskaluokalla erään liikuntatunnin väliin, koska lähdin koeratsastamaan Deniseä. Tai kun jouduin jäämään kotiin taluttelemaan ähkyistä Peteä. Tai kun en voinut hengailla kylillä iltaisin, vaan piti mennä ruokkimaan ja ratsastamaan ponit.

Aika selvää, että vaikka muutenkaan en kertonut hevosharrastuksestani paljoa (koska ymmärsin, ettei kaikkien mielestä ponit ole parhain asia maailmassa), tukin melko nopeasti turpani kaikista hevosasioista. Vaikka kotiin syntyi ihana yllätysvarsa. Vaikka kävelin kahdeksan tuntia -23 asteen pakkasessa kipeän ponin kanssa ja hinkkasin sormet kohmeessa veritahroja karsinan seinistä. Olin aina vain "kipeä", kun jouduin jäämään kotiin. Heppakuvat hävisivät sosiaalisesta mediasta aika nopeasti, ja blogi olikin ainut paikka, jossa jaoin ne asiat.



Mulla on aina ollut paljon kavereita, vaikka olin ennen aika ujo uusien ihmisten parissa. Kuitenkin yläasteella olin se "hikke heppatyttö", jos minua piti kuvailla jollekin, joka ei nimeäni muistanut. Nykyäänkin vanhoja peruskoulututtuja nähdessäni kuulen usein "ainiin sä olit se hiljainen heppatyttö!" Olihan se ihan totta, ja edelleenkin hepat on ihania, mutta silti:

MILLA = MILLA
Ei heppatytto_96, ei hikke, ei vitunurheilija, ei kääpiö, ei läski.

Ihan oikeasti! Eivät kaikki voi olla sosiaalisia, kauniita ja laihoja ihmisiä, jotka harrastavat jotain coolia lajia tai omistavat kaiken aikansa siisteille kavereille. Mulla meni koko yläaste alistuessa noliksen kohtaloon, jota ei kutsuttu edes kavereiden synttäreille, koska "ei se kuitenkaan halua, koska sitä kiinnostaa vain ponit". Olisin mä todellakin halunnut.



On aika hullua ajatella, etten kokenut tätä kiusaamiseksi. Koska mulla oli pari läheistä kaveria ja mulla oli pääasiassa kivaa. Ajattelin aina, että tietyt ennakkoluulot, mitä ihmisillä musta oli, olivat täysin oikeutettuja. Yläaste ei tosiaan ollut se kivoin aika elämästäni enkä sitä hirveästi halua muistella, mutta isoskoulutuksen, seurakunnan toiminnan ja lukion alkamisen myötä koen, ettei hevosharrastukseni enää oikeasti ole este ystävyyssuhteille tai uusille kokemuksille. Oon kasvanut, kuten muutkin.

"ja mä tiedän aamulla kuin kuollutta mua väsyttää"

Biisi, joka todella herätti mut pari vuotta sitten: Minä olen tarpeeksi tällaisena. Minä riitän tällaisena.


Kiusaamisesta ei voi koskaan saarnata liikaa. Niimpä mä todella todella toivon, ettei teistä kukaan joudu kokemaan kiusaamista - tai kiusaa itse! Vaikka se olisikin vain typerää läppää kavereiden kesken. Sulle se saattaa olla pelkkä sana, mutta jollekin se saattaa olla asia, joka vaivaa vielä vuosien päästäkin.

Mulla tulee lähes päivittäin katsoessani itseäni peilistä mieleen, kuinka seiskaluokalla, viisi vuotta sitten, koulukaverini istuessaan vieressäni puristi mua reidestä ja sanoi "hihi, löysää."

#KUTSUMUA

6 kommenttia:

  1. Toi heppatyttöjuttu on niiin tuttu yläasteelta, oikeesti. Ite vaan en aina tajunnut tukkia sitä turpaani niistä hepoista, kun koulussakin oli kavereita jotka ratsasti, ja tästä saan tyyliin edelleen kuulla... :D Nyt siitä ei enää välitä, mut sillon yläasteella kun ois pitäny olla niin cool nii kyllähän se vähän kirpas, ja aika nopeesti oppi kyllä omalla tavallaan häpeemään sitä harrastusta, joka kuitenkin oli niin rakas ja tärkee.

    Ajattelin vain avautua :--D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, mulle ainakin kaikista raskainta oli just se, kuinka joutui häpeämään tai piilottelemaan omaa harrastustaan tullakseen hyväksytyksi, vaikka laji itselle oli niin kaikki kaikessa. Se oli niin hassua, kun muiden harrastuksia ei koskaan mollattu tai niistä kehitelty huutelunimiä. Että miks just meitsi :D

      Poista
  2. Osaat kirjoittaa niin hyvin!!
    Juurikin tuommoiset pienet, puoli läpällä heitetyt asiat muistaa vuosienkin päästä :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) ja toi on ihan totta. Edelleenkin oon aina vähän varpaillaan kun uusien tuttavuuksien kanssa tulee puheeksi eläimet tai harrastukset, vaikka aika harva mun ikäinen välittääkään siitä, vaikka olisin "heppatyttö".
      Takaraivoon on niin vahvasti jäänyt se, ettei hevosharrastus ole hyväksyttyjen lajien listalla.

      Poista
  3. Mullakin on hyvin rakkaana - jokapäiväisenä - harrastuksena ratsastus. Ja tottakai mä puhun siitä ääneen yläasteella, koska ite siitä tykkään. Meidän yläasteellakin oli onneksi ihan järkeviä ihmisiä ja niin moni harrasti ratsastusta, ettei kukaan jaksanu välittää. Ja pakko myöntää, etten ole hengaillut kylillä iltaisin, enkä luultavasti tulekkaan, koska ei mua kiinnosta.
    Ihmiset sais joskus käyttää niitä aivojaan ja ajatella ettei kaikki oo samanlaisia. Jokainen on oma itsensä, eikä toista samanlaista ole. Joillekkin se kylillä istuminen on elämää, joillekkin taas harrastukset on koko elämä. Jokainen elää omalla tavallaan omaa elämäänsä. Eikä harrastusta pitäisi joutua "häpeämään", se on jo niin väärin. Jos tykkää omasta harrastuksestaan niin kyllä siitä pitäisi saaha ihan julkisestikkin nauttia!
    ohhoh, tuli romaani.. mutta tää postaus kyllä avaa joiltain varmaan silmät, kirjoitat ihan huippu hyvin!
    - Julianna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Ihmiset tosiaan on erilaisia. Mä olin yläasteella aika hukassa itseni kanssa ja se, että harrastustani ei otettu vakavasti/hyväksytty, tuntui pahalta. Koska todellakin me ollaan kaikki erilaisia, olisi niiin tärkeää että myös murrosiän myrskyissä olevat nuoret tajuaisivat hyväksymään erilaisuuden.

      Kaikkea kiusaamista ei pysty näkemään. Tärkeintä olisikin mun mielestä saada kouluikäiset itse tajuamaan omassa pääkopassaan, että kaikenlainen nälviminen, kategorisointi ja kiusaaminen ei tunnu kenestäkään hyvältä!

      Poista

Suuri kiitos kommentistasi! :)