sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kiitollinen

Minulla on ollut huono viikko. Oikeastaan useampia surkeita viikkoja, sillä olen jo kolmatta viikkoa flunssassa ja kaikki treenit ovat olleet jäässä vapusta alkaen. Tai tarkemmin katsottuna koko kevät on ollut kamalaa, sillä allergia ja flunssakierre ovat altistaneet minut Buranan vaikutukselle enemmän kuin koskaan aiemmin. Kaikkialla on paha olla: tallissa aivastuttaa, ulkona silmiä ja kurkkua kutisee, sisällä lusmuillessa alkaa särkeä päätä.

Tällä viikolla on minua koetellut myös Peten sairastelu, oman flunssan takia -taas kerran- kauan odotetun juoksutapahtuman väliin jääminen harmittaa niin pirusti ja uusi työkin sekä pääsykokeisiin stressaaminen ovat vaatineet veronsa. Tänään olen nukkunut kahden tunnin päikkärit ja käynyt tallillakin pyjamassa (ja toppatakissa). Väsyttää niin, että en jaksa seistä, kävellä, tai olla edes hereillä pitkiä aikoja. Olo on niin henkisesti kuin fyysisestikin loppu. En jaksa olla enää kipeä. Peten sairastelu ahdistaa sitäkin enemmän.


Mutta sitten tuli hetki, milloin tajusin, että unohdan olla kiitollinen niin paljosta.
Kaikki on oikeasti hyvin. Tämä kevät, nämä vuoden ensimmäiset 4,5 kuukautta ovat olleet elämäni parasta aikaa. Olen onnellinen, vaikka elämä välillä juippiikin niin mahdottomasti.

Minulla on aivan ihanat ponit. Niiden kanssa puuhailu saa unohtamaan kaiken muun. Ei sillä, että minun pitäisi unohtaa jotakin, mutta se heppailuun 100% keskittyminen on mielen terapiaa. Ponien kanssa ei voi olla huonoja päiviä.
Minulla on aivan ihanat ihmiset ympärillä. Joka päivä saan kokea itseni tärkeäksi ja rakastetuksi. Ihanat päivittäiset tekstarit, halaukset ja pöljätkin jutustelutuokiot tuntuvat hyvältä. Ympärilläni on tukijoukko, porukka jonka haluan pitää elämässäni aina.


Ja vaikka mitä. Nautin elämästäni, nautin ihanasta heppaharrastuksestani ja osoitan tärkeille ihmisille, että välitän. Silti unohdan liian usein olla oikeasti kiitollinen. Vaikka nytkin elämässäni on stressiä ja huolenaihetta vaikka muillekin jakaa, pitäisi muistaa, ettei ne mun asiat oikeasti ole niin nurinkurin.

Vaikka tän pyjamapäivän olenkin kyllä ansainnut, monen (kevään ekan) raparperipiirakkapalasen kera.



Mutta mitäpäs teille lukijoille kuuluu? Tällä kertaa vähän tällaista pohdiskelujuttua, mikä ehkä avaa vähän sitä, miksi täällä on ollut näin hiljaista. Just kun olin päässyt ponien kanssa hyvään draiviin, jouduin taas ottamaan taukoa kovasta treenistä. Juu, ärsyttää! Mutta kyllä täältä noustaan, pikkuhiljaa. Kuulumisiin! :)

2 kommenttia:

  1. Tosi hyvä postaus, ja tuo on kyllä niin totta että kovin useasti unohdamme olla kiitollisia kaikesta siitä mitä meillä on. Sinulla on kiva blogi ja liityinkin lukijaksi. Minun blogini löytyy osoitteesta http://lillijahevoset.blogspot.com.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja tervetuloa lukijaksi! :) Käyn tsekkaamassa sunkin blogin!

      Poista

Suuri kiitos kommentistasi! :)